Historiaa

1800-luvulla Australiassa havaittiin, että perinteiset paimenkoirat eivät kyenneet selviytymään kovasta työstä äärimmäisissä olosuhteissa. Tilat olivat valtavia sekä vaikeasti käsiteltävän karjan ajo kaupunkeihin oli erittäin vaativaa. Niinpä ainoa ratkaisu oli kehittää rotu, joka kykenisi kyseiseen työhön.

Noin 1840 Thomas Hall risteytti kaksi lyhytkarvaista blue merle collieta dingon kanssa. Nämä risteytykset kykenivät käsittelemään villiä karjaa kestävyytensä ja voimakkuutensa ansiosta. Koirat kykenivät kulkemaan tuhansia maileja karun maan äärimmäisissä olosuhteissa. Ne paimensivat kuten dingo; hiipivät hiljaa karjan taakse ja purivat. Koirat olivat joko sinisiä tai punaisia. Thomas Hall jatkoi rodun kehittämistä 30 vuotta. Tämän lisäksi tehtiin myös risteytyksiä dalmatialaisen kanssa, minkä sanotaan tuoneen karjakoiriin rakkauden hevosia kohtaan. Lisäksi taipumus omaisuuden vartiointiin kasvoi. Myös muita rotuja on tiettävästi käytetty karjakoiraa kehitettäessä, mutta niiden osuudesta nykyisen kannan ominaisuuksiin ollaan rodun kotimaassakin eri mieltä.

TIMMINS'N BITER

Tämä suku on ensimmäisiä karjakoirasukuja Australiassa. Suku syntyi, kun karjanajaja Timmins risteytti smithfield-koiria dingon kanssa. Smithfield oli hännätön, paksuturkkinen, luppakorvainen, väriltään musta valkoisella merkillä, joka alkoi päästä leviten alas etuosaan. Se oli kömpelö koira, joka haukkui liikaa ja kärsi kuumuudesta. Risteytyksillä villikoira dingon kanssa saatiin aikaan kestävämpiä, ketterämpiä koiria, jotka työskentelivät hiljaa ja olivat kovia kinnertämään.

HALL'N HEELER

Thomas Hall toi noin 1840 kaksi lyhytkarvaista blue merle collieta Hunter Valleyhyn New Shout Walesiin. Colliet olivat tyydyttäviä karjakoiria mutta ne haukkuivat liikaa ja pyrkivät menemään karjan eteen. Parantaakseen collieiden paimennusominaisuuksia Australian oloihin hän risteytti ne kesyn dingon kanssa ja sai aikaan koiria, jotka pystyivät käsittelemään villiä karjaa ja kulkemaan tuhansia maileja karun maan äärimmäisissä olosuhteissa kestävyytensä ja voimakkuutensa ansiosta. Ne paimensivat dingon tyylillä; hiipivät hiljaa karjan taakse ja purivat. Koirat olivat väriltään sinisiä tai punaisia. Hall'n heelerit olivat laajasti tunnettuja karjanajajien ja kasvattajien keskuudessa ja Sydneyssä rodulla oli "ei koskaan tule parempaa karjakoiraa" titteli. Näitä koiria kasvattivat, paitsi Thomas Hall myös hyvin tunnettu karjanajaja suku Timmins. Queenslandissa Georg Elliot kokeili myös collien ja dingon risteytyksiä ja tuotti muutaman erinomaisen työkoiran. Halls jatkoi rodun kokeellista kasvatustyötä kuolemaansa 1870 saakka. Koirat tunnettiin myös nimillä blue heeler ja Queensland heeler.

Australiankarjakoira on kehittynyt useammista australialaisista karjanajajakoirista, joihin on jossain vaiheessa kokeiltu myös dalmatialaista, jolloin saatiin koirissa esiin rakkaus hevosia kohtaan sekä vartiointivaistot omaisuutta kohtaan. Lisäksi australiankarjakoiran kehitykseen on vaikuttanut bullterrieriristeytys, jonka myötä saatiin rohkeampia ja kivunsietokykyisempiä koiria.

Tavoitteena oli saada rohkea, kestävä, sitkeä, vastustuskykyinen, Australian karjuja oloja ja ilmastoa sietävä karjakoira, joka kykeni käsittelemään villejä, isoja karjalaumoja. Koiran piti olla älykäs ja hallittavissa oleva. Se ei saanut haukkua paimentaessaan vaan sen piti hiipiä hiljaa karjan taakse ja paimentaa sitä puremalla. Sen tuli suhtautua pelottomasti isoon villiin karjaan ja kyetä ketterästi väistelemään eläinten potkuja ja teräviä sarvia. Lisäksi sen piti puolustaa isäntäväkensä omaisuutta.

Robert Kalenskin kirjoittaman ensimmäisen rotumääritelmän hyväksyi Cattle and Sheepdog Club of Australia 1903. Australian National Kennel Council hyväksyi rotumääritelmän virallisesti 1863. FCI hyväksyi rotumääritelmän 18.11.1985. Suomen Kennelliitto hyväksyi suomenkielisen käännöksen 8.3.1989.